”Hoosianna, Herra, auta”
”Tämä on se yö
taivalluksen pitkä yö
Ei ole muuta kuin tämä paikka
Tämä raunioituneen toivon paikka
Luoja pysähtyi majaamme
ja teki meille palavasta pensaasta maailman,
joka syttyi tuleen.”
Aloitamme matkan tuttua adventin polkua pitkin. Ja niin on hyvä, sillä jos haluaa oppia uutta, on hyvä kulkea tutulla polulla. Jos mahdollista, kulje rukousten kanssa lähimetsääsi. Tai ota ääni tai kuva metsästä huoneeseesi adventin ajaksi. Metsäkin on läsnä kaikessa mikä liittyy Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Me olemme yhtä ja samaa elämän verkkoa niin luomisessa, lankeemuksessa kuin pelastuksessa, niin harhateillämme kuin kotiin löytäessämme. Metsä ei ole yksittäinen puu niin kuin ei rukoilijakaan ole yksin. Meitä kantavat edellä kulkeneiden rukoukset, meissä hengittää Hengen rukous ja me kannamme rukouksessa yhteisen maailmamme Jumalan kasvojen eteen. Kaikki elää ja hengittää rukousten vuodenaikojen rytmissä.
Ensimmäinen adventti
Matkamme alkaa hämärästä, kulkee kohti pimeämpää; kohti talvipäivän seisausta. Hämärää ei voi nähdä, ellei vaikene ja hiljenny. Kuusten latvojen yllä kaartuu Jumalan taivas, kaukaisena ja etäänä. Tähtien himmeä tuike leijailee valovuosien takaa varpujen ja sammalten peittämään tiiviiseen maapohjaan.
Mitä on olla maasta luotu, maasyntyinen? Tämän maan Jumala on valinnut asuinsijakseen, meidät hän on valinnut syntymänsä kohdaksi, luolaksi ja kehdoksi, jonne Kristus, valon ja rauhan tuoja, on syntyvä. Katso lehtipuiden oksia - kevään silmut ovat olemassa talven kylmyydessä, pimeydessäkin.
”Heitä ohjaa heidän armahtajansa, joka vie heidät lähteiden ääreen.”
Toinen adventti
Tunnen ja aistin metsässä muut elävät ympärilläni, vaikka en tunne heidän kasvojaan tai nimiään. Kaikki me tulemme kaukaa, tähtipölystä ja lukemattomien sukupolvien perimästä inkarnoituneina. Kannamme edeltävien elämänmuotojen elämää, joka odottaa meissä ylösnousemustaan.
Katselen himmeitä tämän ajan kasvoja ja muotoja, joita Jumalan luomaton valo valaisee. Laskeudumme pienen paaston poluilla yhä lähemmäksi maata, jotta pintaselittelymme ja tunnekuohuilumme vaikenisivat. Jotta kuulisimme hetken sydäntämme – yhteisen elämän pulssia meissä. Pauli Annala, pysähtyessään benediktiinien luostariperinteen äärelle, kirjoittaa: ”…mitä lähempänä maan pintaa ihminen työskentelee, sitä paremmin hän oppii nöyryyden hyvettä. Maa on nöyryyden hyveen paras opettaja!”
”Ota hoitoosi tämä viiniköynnös, taimi, jonka oikealla kädelläsi olet istuttanut itseäsi varten.”
Kolmas adventti
Lapset, luonto, sodat, huolet, tulevaisuus. Kaikki huolet ja pelot ovat läsnä ja elävät meissä, tiivistyvät hämäryydessämme rukoukseen: ”Tule uudestaan, Herra syntymään tähän köyhään maahan. Tähän kurjuuden peltoon, jota Totuuden itku ei kasta.”
”Emme tunne salaisuuttasi
Oi ikuinen rakkaus
Mutta sinulla täytyy olla sydän
sillä etsit kadonneen lapsen
ja pidät rintaasi vasten
tätä vaivojen lasta
joka on ihmisten maailma”
Emme vielä näe, mutta meitä kantaa hiljainen luottamus kaikkeen siihen todellisuuteen, joka virtaa totuuden ja oikeudenmukaisuuden noroina aikamme keskellä. Maan hiljaisissa ja välillä äänekkäissäkin Jumala rakentaa juuriyhteyden pyhään ja paikkaan, siihen että jokainen hetki ja paikka luomakunnassa on Jumalan läsnäolon täyttämä. Me vastaamme polvistuen ja palvellen.
”Uskollisuus versoo maasta ja oikeus katsoo alas taivaasta.”
Neljäs adventti
Adventin polun päässä liitymme Marian odotukseen. Tunnemme luotuisuuden painovoiman. Maria, kirkon esikuvana, ei väistä hämäryyttä, ei-tietämistä. Maria uskoo ruumiillaan kantamalla Kristusta.
”Voi olla aikoja, jolloin ainoa rukous, mihin kykenemme, on tuoda oma ruumiimme Kristuksen ruumiin eteen. Me kannamme omassa ruumiissamme elämän tapahtumia. Emme niinkään mietiskele sitä, mitä elämässämme tapahtuu, vaan tulemme vain Jeesuksen eteen. Tietyssä mielessä elämämme tapahtumat tekevät meistä sen, mitä ajan kuluessa juuri tietyllä hetkellä olemme. Emmekä me tule yksin. Me tuomme mukanamme kaikki ne ihmiset, joiden elämä on kietoutunut omaan elämäämme, ei niinkään tietoisessa rukouksessa heidän puolestaan kuin yhteisvastuussa, joka jättää omat merkkinsä ruumiiseemme ja sieluumme.” Cathy Wright, LSJ
Valmistaudumme polvistumaan seimen luona.
"On avuton hän, jolla yksin valta on auttaa syntiset pois synnin alta.
Hän, lapsi, vaivojansa vaikeroiva on meitä varjeleva, vartioiva.” SV 188:2
Jouluaaton mietiskely
”Kristus kutsuu meitä syntymään. Identiteettimme ihmisenä kulkee syntymästä syntymään. Syntymästä toiseen me kaikki tulemme maailmaan Jumalan lapsina. Inkarnaatio on sitä, että annamme Jeesuksen totuuden ruumiillistua omassa ihmisyydessämme. Inkarnaation mysteeri piilee siinä, mitä koemme elämässämme. Näin maailmaan juurtuu se mitä olemme jo kokeneet ja se mitä tulemme vielä kokemaan.”
Laatinut Jyrki Koivisto
Kursivoidut lainaukset elokuvasta ”Jumalista ja ihmisistä”